maanantai 23. helmikuuta 2015

Maaseutua ei voi tuoda

Helsingissä ei asu enää helsinkiläisiä.
On vain joukko yksinäisiä ja heitä on monta.
Liian monta.

– Danny


1.

Haljenneen betoniseinän sauma irvisti linja-autoa rapaisessa loskassa odottaville kontulalaisille, jotka olivat jo kauan sitten turtuneet pala kerrallaan tuhoutuvan lähiönsä ankeuteen. Koleassa talvessa homehtuvaa harmautta rikkoivat vain tuhannet graffitit ja radikalisoituneiden muslimijengien ja vapaaehtoisten kodinturvajoukkojen yhteenotoista muistoksi jääneet veriroiskeet.

Teollisia eineksiä pursuavia S-marketin muovikasseja raahaavat lommoposkiset yksinhuoltajaäidit lykkivät rattaissaan kaakaonvärisiä vauvojaan ja väistelivät henkensä edestä niitä liukkaan kelin yllättämiä helsinkiläisautoilijoita, joiden ajoneuvoja toisen polven maahanmuuttajat eivät vielä olleet polttaneet. Mellunmäen moskeijan minareettien naukuva rukouskutsu hukkui Lampipuistosta kantautuvan pyssynpaukkeen alle. Siellä sosiaaliviraston maksamissa merkkivaatteissaan riehuvat partasuiset somalialaisnuorukaiset kävivät ikuista jengisotaansa Irakin kurdeja vastaan. Ei ihme, ettei ostoskeskuksessa ollut enää kuin pelkkiä huumekauppiaiden kansoittamia räkäläbaareja. Metroaseman sisäänkäynnin edessä notkui kymmenvuotiaita lapsia, maahanmuuttajataustaisia ja suomalaisia, tupakka toisessa ja kaljatölkki toisessa kädessä. Pikkutytöt huutelivat aikuisten miesten perään rivouksia ja pikkupojat uhkauksia.

Hukkuneen lähiön peitti loputon räntäsade, jonka Jumala oli lähettänyt kätkeäkseen inhimillisen kärsimyksen silmiltänsä.

Yksi nopeasti slummiutuvan lähiön onnettomista asukkaista erottui tunkkaisesta ihmismassasta. Corinna Pietikäinen, 34-vuotias Elintarviketurvallisuusviraston tarkastaja, loisti matalasääristen sudeettisavolaisten ja burkha-kaapuihinsa kääriytyneiden muslimimatamien keskellä 176-senttisenä kaunottarena, jonka poven korkeutta tai uuman kapeutta eivät vuodet olleet koetelleet. Hän oli värjännyt paksut hiuksensa korpinmustiksi ja antanut kampaajansa muotoilla ne ruotsalaisen euroviisuvoittaja Loreenin mukaan. Dramaattisena ryöppynä ne kehystivät Corinnan soikeiden kasvojen alabasteri-ihoa.

Hän ei kerta kaikkiaan kuulunut joukkoon.

Kaunis ulkokuori oli kuitenkin vain pintaa. Corinnan mieli oli imeytynyt synkkään, houreiseen pimeyteen. Suhde Marttiin oli ollut kuin auringonnousu, valon pilkahdus kovia kokeneen naisen pohjattomassa alakuloisuudessa, mutta liian äkkiä arki oli lannistanut rakkauden. Ensihuuman näivetyttyä Martti oli omistautunut vain uralleen ja squashille. Martti. Corinna puraisi huultaan. Muisto oli kipeä. He olisivat voineet yrittää uudestaan, mutta Corinna oli turmellut mahdollisuutensa suutelemalla salaa Kauppahallissa Turon kanssa. Salaa, hän oli kuvitellut – ikään kuin sellaisia olisi kuin salaisuudet. Martti ei kyennyt antamaan anteeksi, Corinna itse vielä vähemmän.

Ohikiitävän hetken heillä oli koko maailma. He olivat syöneet lähituotettuja luomusalaattiaterioita ja juoneet ulkomaisia erikoisoluita. He olivat ajaneet raitiovaunulla Bulevardin päästä päähän ja istuneet ravintola Teatterin Kellobaarissa Freixenet-lasillisilla. Heidän intohimoinen suudelmansa Senaatintorilla uudenvuodenyönä 2005 oli päätynyt Helsingin kaupungin matkailulehden kanteen. Heidän avara kattohuoneistonsa Lauttasaaressa oli esitelty Glorian Kodissa.

Ja nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, Corinna oli loukussa itälähiön elottomassa asfalttiviidakossa. Yksin, hylättynä, petettynä. Miehiä oli tullut – tullut ja mennyt. Kotiin ei huvittanut mennä, ahtaassa yksiössä ei odottaneet kuin kannabiksenkatkuiset, siemennesteroiskeiden tahrimat tapetit ja pizzalaatikoista lainehtiva lattia. Remonttia kaipaavan betonikomeron riistovuokraan upposivat kaikki Corinnan kuntoutustuet. Yhä uudelleen Corinna oli tuossa läävässä antautunut vieraiden miesten syleiltäväksi kuin täyttääkseen tyhjiön, jonka ahnaaseen kitaan hän oli kaiken toivonsa heittänyt. Tahdottomana hän oli avannut puhki potkitun ovensa ryyppyseurueille, ujoille varusmiehille, steroidipäissään raivonneille bodareille, khat-psykoosissa täriseville koraanikoululaisille, satunnaisille vastaantulijoille. Hän oli hyväillyt alkoholistien velttoja kaluja kädellään ja suullaan, huutanut tuskasta saadessaan afrikkalaismiesten väkivaltaiset elimet peräaukkoonsa, ottanut vastaan vihaiset nyrkiniskut alistuneena. Mitä tahansa, jotta mikään tuntuisi miltään. Hän oli juonut heidän alkoholinsa ja polttanut heidän huumesavukkeensa. Kun ne olivat loppuneet, hän oli pyytänyt lisää tarjoten maksuksi ruumistaan. Sanalla sanottuna Corinna oli syöksykierteessä.

”Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä?” Corinna nyyhkäisi ääneen. Hän tunsi voimiensa ehtyvän. Voipuneena hän tuupertui maahan. Tajuntansa rajamailla hän tunsi jonkun kädet allaan.


2.

”Jokos täällä voidaan paremmin?” kysyi vanhan miehen lämmin, pehmeä ääni.

Corinna raotti varovaisesti silmäluomiaan. Hän näki valkotukkaisen hahmon kumartuneena ylleen. Vaistomaisesti hän yritti peitellä emätintään. Taas raiskaus, taas ryöstö! Kontulan ostoskeskuksessa se oli niin jokapäiväinen näky, etteivät vartijat edes yrittäneet puuttua niihin. Joskus he jopa olivat itse raiskaamassa.

Valkotukkainen vetäytyi rauhallisesti loitommalle.

”Älä pelkää, lapsi, sinulle ei tehdä mitään pahaa”, ääni sanoi.

Äänensävyn rohkaisemana Corinna vilkaisi tarkemmin. Valkohapsinen, vanttera mies oli pukeutunut tummaan pukuun, jossa oli pieni valkoinen kaulus. Pappi. Joko islamisaatio oli niin pitkällä, että kirkonmiehetkin käyttivät naisia hyväkseen?

”Kuka sinä olet?” Corinna ähkäisi.

”Voi, minä olen vain yksi Herran vähäisimmistä palvelijoista”, mies naurahti ja esitteli itsensä kevyesti kumartaen: ”Siikalatvan seurakunnan rovasti Seppo Sorjonen.”

Kävi ilmi, että Sorjonen oli seminaarimatkalla Helsingissä. Juuri tuona päivänä ohjelmaa oli ollut vain lounastaukoon asti, jotta maakuntien edustajat ennättäisivät shoppailla tuliaiset perheillensä. Sorjonen itse ei kulutusjuhlista välittänyt – tai kuten hän sen sanoi:

”Kellepä tällainen leskimies suklaakonvehteja ostelisi?”

Sorjonen oli rahantuhlauksen sijaan päättänyt käyttää vapaansa vieraillakseen Kontulassa, jossa hänen kummipoikansa työskenteli kappalaisena. Ongelmalähiön syrjitty kristitty vähemmistö kiinnosti myös ammatillisessa mielessä.

Itä-Helsingissä raivoava avoin sotatila, kaduille viskotut huumeruiskut ja asukkaiden ylimielinen stadilaisuus olivat aluksi järkyttäneet seesteistä pohjalaisvanhusta, mutta lopulta Sorjosen oli myönnettävä itselleen, että myös tällä maanpäällisellä kadotuksella täytyi olla tehtävänsä Kaitselmuksen suuressa suunnitelmassa. Silloin hän oli nähnyt Corinnan lankeavan.

Maaseudun raikkaiden tuulten, kirkkaiden vesien ja terveellisten ruokien vahvistamin käsin oli iäkäs rovasti nostanut Corinnan maasta kevyesti kuin haavoittuneen enkelin. Niin keskittynyt oli kelpo hengenmies naisparan hätään, ettei hän edes huomannut, miten yksi jos toinenkin arkihuolten, väkivallan ja päihdeongelmien rasittama kontulalainen seisahtui hetkeksi kiireessään ja jäi häpeissään seuraamaan tilannetta. Noloina he joutuivat myöntämään itselleen ja toisilleen, ettei kukaan heistä olisi joutanut auttamaan lähimmäistään. Niin kylmiksi oli kaupunkielämä heidät tehnyt.

”Luojan tähden, menkää nyt auttamaan!” oli lopulta joku huutanut, ja joukko miehiä oli sammuttanut savukkeensa, riisunut takkinsa ja rientänyt kokoamaan maasta Corinnan vähän omaisuuden sekä kantamaan naista Sorjosen tukena. Kyynelet olivat tuolloin kimmeltäneet naisten silmissä, niin harvoin osoitti kukaan ritarillisuutta. Tämä oli hetki, josta he kertoisivat lapsenlapsilleenkin: kun vieraspaikkakuntalainen opetti helsinkiläisille inhimillisyyttä.

Yksissä tuumin väkijoukko oli kantanut Corinnan seurakuntatalolle, jossa hänet oli ruokittu lihaliemellä, pesty ja puettu mukavaan flanellipyjamaan. Tajuttomuuden rajamailla häilyvä Corinna ei ollut jaksanut enää vastustella. Naisen kaunista vartaloa kirjovat erikokoiset sinelmät olivat saaneet Mikaelin seurakunnan vanhan diakonissan pudistelemaan päätään murheellisesti.

Sinä päivänä Kontula oli nähnyt välähdyksenomaisesti, millaista on maaseudun arkinen ja koruton yhteisöllisyys.

Corinna kuunteli hämmästyksen vallassa vanhuksen rauhallista selostusta päivän tapahtumista.

”Kiitos”, Corinna sai soperrettua viimein, kun hänelle valkeni, miten paljon vaivaa hänen puolestaan oli nähty.

”Eipä kestä”, vastasi rovasti kekseliäästi. ”Toivottavasti pääset pian jaloillesi, sillä minun on tänään palattava takaisin Piippolaan.”

Corinnan mieliala romahti. Hän oli lyhyessä ajassa kiintynyt tuohon lupsakkaan sielunpaimeneen eikä ollut varma, kestäisikö enää paluuta perheväkivaltaa, huumeidenkäyttöä ja asuntomurtoja vilisevään vuokrakasarmiinsa. Sisimmässään Corinna tiesi, että se olisi hänelle kuolemaksi.

”Ottaisiko rovasti minut mukaan?” Corinna kuiskasi käheästi.

Mietteliäänä Sorjonen hieraisi leukaansa. Hän sinkosi ajatuksissaan rukouksen Jumalalle. ”Älä anna minun tehdä väärin”, kirkkoherra pyysi Taivaan Isältä. Pelissä oli nyt ihmishenki.

”Voe tokkiisa!” lausahtihe Seppo Sorjonen viimein väläyttäen myös äidinperintönä saamaansa humoristista osaamistaan.


3.

Seppo. Corinna nuolaisi huuliaan. Vanha kirkkoherra oli huomaavainen ja hellä rakastaja.

Corinna oli saapunut Sorjosen kyydissä Pohjois-Pohjanmaalle, Siikalatvalle. Kirkkoherranvirasto sijaitsi Piippolassa, jossa myös Seppo Sorjosella oli talonsa, komea keltamullalla maalattu entinen pappila. Sorjonen oli sen lunastanut omakseen 1980-luvulla, kun alkoi näyttää varmalta, etteivät kommunistit kaappaa valtaa ja liitä Suomea Neuvostoliittoon, jossa kaikki yksityinen omistus oli kiellettyä.

Tilukset olivat hyvässä kunnossa, sillä maatalon poikana Sorjonen oli päättänyt pitää pappilan pellot viljelyksessä. Vaikka enin osa alkuperäisestä tilasta oli jo myyty tai vuokrattu, uinui päärakennuksen ympärillä vitivalkoisten lumihankien alla yhä satakunta hehtaaria miespolvi toisensa jälkeen viljeltyä ohrapeltoa toukotöitä odottamassa.

Kaksisataavuotiaan hirsitalon lämmössä Corinnassa alkoi pitkästä aikaa kyteä pieni elämänhalun kekäle. Elintarviketurvallisuusalan ammattilaisena hänen oli ollut luontevaa omaksua emännän roolin 64-vuotiaan rovastin isossa ja autiossa taloudessa. Kirkkoherra oli avusta kiitollinen – vaikka hänen vaimonsa kuolemasta oli jo toistakymmentä vuotta, ei leskimies ollut koskaan oikein oppinut kotitöiden päälle. Corinna sai työstä itsevarmuutta, joka auttoi häntä pitkällä tiellä huumeorjuudesta uuteen, raittiiseen elämään. Seppo antoi Corinnalle kaiken tukensa.

Suuri ilonaihe Corinnalle olivat kyläläiset, joille hän oli heti kuin perheenjäsen. Yksi oli tuonut kilon hauen pappilaan. Poliisi oli vieraillut heillä kera nuorikon. Erityisesti Corinna oli riemuinnut tavatessaan kaupan nurkalla Lindin Kaisan. Pieniin päin ollut naisparka oli ollut matkalla palauttamaan lainakirvestä naapuriin ja kutsunut sekä hänet että Sepon pärekattotalkoisiin. Maalaismaisemaa katsellessaan Corinnaa ei huolettanut edes se, että maitoauto myöhästyi vartin. Soutuveneen korjaus jäisi joka tapauksessa ensi viikkoon. ”Kuinka onnellinen voikaan olla hän, joka täällä vaan saa aina asustaa!” puuskahti Corinna ymmärtäen viimeinkin, miten juureton hän oli ollut Kontulan ghetossa.

Yöt olivat silti vaikeita. Pahamaineisen maahanmuuttajalähiön loimottavat lieskat eivät jättäneet Corinnaa rauhaan tämän yrittäessä nukahtaa pappilan tunnelmallisessa vieraskamarissa. Hikisenä ja kuumeisena hänen oli yhä uudelleen pakko nousta jaloittelemaan.

Kerran olivat Corinnan sirot koivet kuin itsestään sipsutelleet Sepon makuuhuoneen ovelle. ”Tämä on johdatusta”, mietti Corinna, joka oli tullut uskoon hurskaan pohjoispohjalaisen ilmaston vaikutuksesta. Hän koputti ovelle.

”Sinäkö, Corinna?” Seppo oli kysynyt tukahtuneella äänellä.

”Minä!” oli Corinna korahtanut.

Kivutessaan Sepon leveään vuoteeseen Corinna tunsi syvällä sisikunnassaan naiseutensa puhkeavan kukkaan. Corinna riisui yltään höyhenenkevyen silkkiyöpaitansa. Ruustinna-vainaan neulomat villasukat saivat myös pudota lattialle. Corinnan terhakat, mutta täyteläiset rinnat vavahtelivat naisen haukkoessa henkeä intohimosta ja hekumasta. Seppo ei kyennyt hillitsemään tunteitaan, vaan tarttui rintoihin vahvoilla kourillaan. Corinna ulvahti tuskasta, joka tuntui samalla oudon miellyttävältä.

”Corinna, miten olenkaan kaivannut…” Seppo urahti, mutta Corinna vaiensi hänet suudelmalla. Heidän kielensä kiemurtelivat toistensa ympärillä kuin kiimaiset kyyt kevään ensimmäisenä hellepäivänä. Corinna tunsi Sepon miehuuden paisuvan alavatsaansa vasten.

Malttamatta enää odottaa Seppo riisui valkoisen wifebeaterinsa. Corinna kiskaisi alas Sepon mustat bokserit. Vaatteiden alta paljastui maatöiden koulima jäntevä, lihaksikas vartalo, joka uhkui raakaa miehistä voimaa. Kirkkoherra oli fyysisesti paremmassa kunnossa kuin useimmat nelikymppiset. Corinan katse nauliutui Sepon elimeen. Se oli jäykkä ja kookas. Vaativa.

Hellästi, mutta päättäväisesti Corinna sulki jäntevän kalun käsiinsä. Kyrvän suonikas pinta hehkui kuin se olisi tulessa. Corinna toi tulipunaisen terskan huulilleen ja antoi kielensä tanssia sen suolaisella kosteudella. Papin parru oli isompi kuin mikään Corinnan koskaan kokema miehinen elin. Varovaisesti hän alkoi ujuttaa sitä suuhunsa. Senttimetri kerrallaan mittava sauva upposi syvälle Corinnan nieluun. Seppo ähki hurmioituneena.

Corinna kuuli rovastin sopottavan rukouksia kaikilla osaamillaan klassisilla kielillä. Hän päätti lisätä kierroksia ja nappasi Sepon kivekset sirojen sormiensa tiukkaan puserrukseen. Kipua ja nautintoa ilmaiseva huokaus kertoi Corinnalle, että mies oli lähestymässä huippua. Vapaalla kädellään hän leikitteli Sepon pakaroilla, kunnes varoittamatta livautti etusormensa sielunpaimenen neitseelliseen peräaukkoon.

”Herrajumala!” Seppo parkaisi hekumoiden, vavahti ja lähetti kuuman lemmenkastikkeensa voimakkaana vaahtopäänä Corinnan ahneeseen kurkkuun. Papillinen siemen oli terveellisen kotiruoan ansiosta runsasta ja maukasta.

Tyhjennyttyään täydellisesti Seppo vetäytyi puuskuttaen irti Corinnasta.

”Sinun sietäisi saada piiskaa pikku tempustasi”, Seppo sanoi teeskennellen vihaista.

”Ehkä minun tosiaan pitäisi”, Corinna vastasi nuollen huuliltaan viimeisiä pisaroita kirkkoherran vuodattamasta Pyhästä Hengestä. ”Ehkä tosiaan pitäisi…”

Seppo Sorjosen erektio ei ollut kärsinyt milliäkään äskeisestä siemensyöksystä. Mies näytti yhä halukkaalta jatkamaan. Corinna oli valmis. Hänen naiseutensa vuodatti mehujaan vesiputouksena.

”Tule sisääni, Seppo”, Corinna kuiskasi.

”Rakastan sinua, Corinna”, Seppo vastasi kääntäen Corinnan hellästi nelinkontin. Mies ei hätäillyt. Kokeneen uroksen kärsivällisyydellä hän auttoi Corinnaa rentoutumaan, jotta nainen olisi valmis ottamaan sisälleen Siikajokilaakson suurimman siittimen. Hän vei sormenpäänsä Corinnan kaikkein pyhimpään. Nainen vastasi jännittämällä selkänsä kaarelle nautinnosta. Miten Seppo osasikin koskettaa häntä niin herkästi?

Kiduttavan hitaasti Seppo koukisteli sormeaan Corinnan rakkauden temppelissä. Nainen tunsi orgasmin lähestyvän. Mutta Seppo ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä, jos näin voidaan sanoa, ja lopetti klitoriksen kiihottamisen. Hän ujutti läpimärän sormensa Corinnan suuhun.

”Maista itseäsi, nainen”, Seppo käski.

Corinna imi sormea ynähdellen matalalla, atavistisella murinalla.

Vaivihkaa kuin anteeksi pyydellen Seppo nosti tanakan elimensä naisen pyöreälle mutta silti melko kiinteälle takamukselle. Tuntiessaan Sepon miehuuden painautuvan täydessä mitassaan häpyhuulilleen Corinna säikähti niin, että oli purra kirkkoherraa sormeen.

Yllättäen Seppo läimäytti Corinnaa pyllylle vahvalla koprallaan. Nainen parahti.

”Tässä oli lupaamani rangaistus kurittomuudestasi”, kirkkoherra naurahti.

Corinnaan peräpäätä kihelmöi. Hänenkin suupielensä vetäytyi pieneen hymynkareeseen. Ainainen kujeilija tuo Sorjonen. Samassa hän hämmästyi: Seppo olikin jo Corinnan sisällä. Ovelasti vanhus oli käyttänyt avokämmenlyöntiä harhautuksena, jotta Corinna ei olisi liiaksi jännittänyt itse aktia.

Nautinnon ja tuskan sähköiskut salamoivat Corinnan sisikunnassa, kun Sepon valtava penis kaivautui hänen naiseutensa ytimeen. Hän ei ollut koskaan kokenut mitään samanlaista. Muistot Martista ja Toscanan kuumista öistä korvautuivat tällä ja nyt. Corinna tunsi olevansa Pohjois-Pohjanmaan savea, jonka hedelmälliseen vakoon Suuri Kyntäjä on auransa iskenyt.

Seppo Sorjonen otti Corinnan kuin Lapin tietäjät. Hänen ryhmyinen sauvansa kumisutti Corinnan pyhitettyä noitarumpua. Revontulet hulmahtivat Siikalatvan ylle. Taajamasusien ulvonta kylmäsi veret kaikkialla seurakunnassa. Sorjosten suvussa ylimuistoisista ajoista asti kulkenut mäntypuinen vuode narahteli kuin olisi jälleen muistanut tuulten tuiverruksen latvassaan Pohjolan jylhillä vaaroilla.

”Täytä minut vauvoilla!” Corinna huusi muinaisten kveenien unohtuneella kielellä.

”Minä tulen!” Seppo karjaisi loveen langenneena.


Epilogi

”Maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tulla”, pastori Kiemunki mumisi. Itku ei ollut kaukana, olihan vainaja ollut läheinen. Ympärillä seurakuntalaisten nyyhkytys ei vaiennut.

Corinna Sorjonen ei ollut pukeutunut mustiin, hän oli surutyönsä tehnyt. Seppo oli elänyt hänen rinnallaan uuden elämän ja luopunut tästä maailmasta kylliksi saaneena. Nyt Corinna sai voimaa viidestä lapsestaan sekä pohjoissuomalaisesta maaseudusta, jossa ihmiset olivat aitoja ja välittömiä.

Hän tarkasteli kontulalaista pastorismiestä, joka oli saapunut Siikalatvalle tekemään tämän viimeisen palveluksen kummisedälleen. Mies ei ollut mikään rumilus. Ehkä hiukan nahjusmainen, kuten kaikki etelän vetelät, mutta kukaties pienellä koulimisella… Corinna nuolaisi punaisia huuliaan.

Helsinkiläispappi tunsi Corinnan katseen ihollaan. Hänen kiveksissään kipinöi. Ensi kertaa eläissään hän muisti omistavansa sellaisetkin.

lauantai 14. helmikuuta 2015

Intohimojen yö Sienassa

1.

Toscanan julma aurinko porotti korkealta Sienan taivaalta. Corinnan tummaksi paahtunut hipiä sai tervetullutta taukoa ultraviolettisäteilyltä leveälierisen hellehatun suojassa. Paikallisradion kuuntelijakilpailun palkintomatka Italiaan oli tullut Corinnalle yllättäen, mutta impulsiivisena naisena hän oli oikopäätä tarttunut tilaisuuteensa. Etelä oli kutsunut. Nyt hän oli puolimatkassa, vielä viikko lomaa jäljellä. 

"Viikko vielä jäljellä. Ja Paolo..." Corinna ajatteli. Hän oli tavannut Paolon toisena matkapäivänään ravintolassa. He olivat rakastelleet vielä samana päivänä Paolon kotikaupunginosan kirkon rippituolissa. Paolo oli ottanut Corinnan rajusti. 

Corinna Pietikäinen, 32-vuotias elintarvikelaborantti, oli näyttävä suomalainen nainen. Silmälasien takana olivat soikeat, kauniit kasvot, joita kehystivät pitkät ja vahvat vaaleanruskeat hiukset. Monivuotinen balettiharrastus oli tehnyt hänen liikkeisiinsä tiettyä suloutta. Samaa linjakkuutta oli myös hänen solakassa vartalossaan. Täyteläisiä rintojaan tai pitkiä sääriään hän ei ollut koskaan häpeillyt. Miksi olisikaan? Hän joka tapauksessa tiesi olevansa pätevä ammatissaan, johon hänet oli valittu nimenomaan tieteellisten näyttöjen, ei ulkonäön perusteella. 

Sienan keskiaikaisen kaupungin kapeat kadut olivat hiljentyneet. Joitakin lihavia saksalaisturisteja istui hikoilemassa tavernoiden oluttuoppien ääressä. Paikallinen väestö noudatti Välimeren vetelien kansojen ikivanhaa tapaa ja piti siestaa. Corinna käveli omissa ajatuksissaan ylös kohti pientä trattoriaa. Hänen korkokenkänsä tekivät tasaista rytmiä katukiveykselle ja jokainen askel vilautti valkoisten caprihousujen alta kappaleen huolellisesti ajeltua säärtä. Sieltä täältä kuuluva vihellys osoitti, että myös paikalliset mammanpojat olivat panneet hänet merkille. 

Vislaukset saivat Corinnan muistelemaan Vittoriota, hivenen leipääntynyttä gigoloa, joka oli ensimmäisenä iltana tullut iskemään häntä hotellin baarissa. Mies oli ollut teennäinen, jonkinlainen roikkuvalihainen vätys. Tyypillinen turistihotelleissa väijyvä parasiitti. Hän oli pitänyt naista varmana tapauksena, mutta Corinna oli karkottanut miehimyksen luotaan jäätävin sanoin. 

"Kaikki ovat täällä samanlaisia!" Corinna mietti. "Heikkoluontoisia ja narsistisia pörröpäitä. Tulevat veltosti iskemään ja luulevat suomalaistyttöjen levittävän reitensä pelkästä tummasilmäisestä tuijotuksesta ja parista italiankielisestä leperryksestä. Kaikki paitsi Paolo..." 

Paoloa muistellessaan Corinnan teki mieli puraista huultaan. Mies oli ollut aluksi erilainen; kohtelias ja trimmattu. Seksissä hän oli ollut kovaotteinen. Paolo purrut häntä rinnasta, lyönyt avokämmenellä kasvoille ja tikittänyt pienellä mutta ketterällä elimellään Corinnan lähes hekuman huipulle. Hänen harmikseen mies oli vain häipynyt pikaisen toimituksen jälkeen näkymättömiin ja lisäksi vienyt häneltä sata euroa rahaa. 

Piskuinen ristorante oli mahtavan ikivanhan kauppahuoneen jylhän tornin katveessa. Pari vanhaa herraa pelasi dominoa punaviinilasien odottaessa vieressä. Corinna tilasi banaanidaiquirin ja lähti etsimään mukavaa paikkaa viihtyisän ravintolan terassilta. 

Korkean pylvään varjoissa hän näki vapaan pikkupöydän ja istui sen ääreen koristeelliselle tuolille. Hän työnsi Paoloa koskeneet ajatukset päänsä perukoille ja ihaili surumielisesti korkealta mäeltä yli Sienan näkyviä kaupunkimaisemia. 

"Ah... Mikä näköala", häneltä pääsi. 

Silloin pylvään takaa kuului vahva, mutta ihmettelevä barytoniääni: 

"Mitä, onko täällä joku suomalainen?" 

Corinna säpsähti. Pilarin toiselta puolelta kurkisti vaaleatukkainen pohjoismaisen näköinen mies. 


2.

Mies esittäytyi. Pian Corinnalle oli selvinnyt kaikki oleellinen. Miehen nimi oli Martti Ahtisaari. Hän oli 34-vuotias General Account Manager ja tullut Suomesta niin kuin Corinnakin. Sienassa hän oli työkomennuksella. 

Corinna arvioi vaivihkaa Marttia. Mies oli pitkä, suoraselkäinen. Hänellä oli rehelliset, voimakkaat kasvot ja vahva leuka. Hartiat olivat leveät ja käsivarret lihaksikkaat. Ennen kaikkea Martti vaikutti tyypilliseltä itsenäiseltä ja päättäväiseltä, itsevarmalta suomalaiselta mieheltä. Hivenen harmistuneena Corinna huomasi myös pienen vihkisormuksen. 

"Mukava tavata kotimaan asukkaita", Martti sanoi. "Varsinkin noin viehättäviä. Saanen tarjota jotain juotavaa?" 

Corinna hymyili vaisusti. Hän näytti tyhjentynyttä lasiaan ja sanoi: 

"Banaanidaiquiri". 

Martti iski silmää ja sanoi monimielisesti: 

"Jos banaania haluat, niin saamasi pitää". 

Hän vinkkasi tarjoilijan paikalle niin kuin maailmanmies ainakin. Sujuvalla italiankielellä hän tilasi juomat ja jäi sitten katselemaan Corinnaa. 

Martin katse pyyhki Corinnan vartaloa. Vaistomaisesti nainen kohensi asentoaan. Hiljaisuus oli käydä kiusalliseksi, kunnes Martti sanoi: 

"Tiedätkö, sinä olet kaunein nainen koko Italiassa" 

Corinna puraisi huultaan. "Iskumeininki heti päällä, oli sitten suomalainen tai italialainen. Tuokin on ukkomies, mutta heti ulkomaille päästyään valmis hyppäämään vieraisiin sänkyihin", hän ajatteli ja valmistautui lähtemään pois jollakin tekosyyllä. 

Hän katsoi vielä kerran Marttia silmiin. Hämmästyksekseen hän huomasi miehen olevan poissa tolaltaan, kuin pyörryksissä. 

"Mitä sinä tarkoitat?" Corinna kysyi. 

"Tarkoitan, että..." Martti sanoi. "Kas, vaimoni kuoltua muutamia vuosia sitten olin aivan varma, etten enää koskaan voi rakastaa ketään. Mutta kun näen sinut... Kun näen sinut..."

Corinna tunsi palan kurkussaan. Olihan hän jo ehtinyt mielessään soimata Marttia – ja aivan väärin perustein! Hän ojensi kätensä pöydän yli ja kosketti miehen leveää kämmentä. 

"Martti..." Corinna sanoi. 

Martin poskelle valui yksinäinen kyynel. Miehen hartiat nytkähtelivät. Hän tarttui kouristuksenomaisesti Corinnan hentoon käteen ja veti naisen syliinsä. 

"Corinna!" Martti sanoi. 

He suutelivat. Martin ujot huulet olivat kiinni, mutta vaativasti Corinna pakotti miehen avaamaan suunsa. Hänen kielensä tutki Martin huulia, kieltä, suuta. Suolainen kyynel maistui suupielessä. Martti puristi Corinnan lujasti itseään vasten. Alhaalla Corinna tunsi kuinka Martin miehuus oli herännyt. 

Hitaasti he erkanivat toisistaan. Corinnaa heikotti. Hän miltei kaatui takaisin tuolilleen. 

"Anna anteeksi. En tiedä mikä minuun meni", Martti sanoi. 

"Ei, anna sinä anteeksi minulle", Corinna sanoi voipuneella äänellä. 

"Minä kutsun sinulle taksin", Martti sanoi. Hän otti kännykän vyöpidikkeestään ja soitti. 

"Niin, ehkä minun pitäisi lähteä", Corinna sanoi hiljaa. "Mutta en ilman sinua", hän ajatteli. 

Martti haki Corinnalle jäävettä, jota nainen siemaili pahimpaan heikotukseensa. Vaitonaisinsa he jäivät odottamaan autoa. Sen saapuessa mies saattoi Corinnan taksiinsa. 

"Hotelli Intercontinental", Corinna sanoi kuljettajalle. "No, etkö sinä tule mukaan?" hän kysyi Martilta. 

Taksi lähti kohti korkealla rinteellä sijaitsevaa hotellia. 


3. 

Martti riisui Corinnan silmälasit ja vaatteet hitaasti ja huolellisesti. Hän otti naiselta housut ja ohuen paidan pois. Hän avasi rintaliivien hakaset. Yksi kerrallaan vaatekappaleet putosivat Corinnan hotellihuoneen kokolattiamatolle. Pikkuhousut jäivät pinon päällimmäisiksi. 

Corinna tunsi kuinka hänen mahlansa alkoi virrata. Hän avasi Martin paidan napit ja painoi päänsä leveälle rinnalle, miehekkäille rintakarvoille. Hän suuteli Marttia ja siirtyi avaamaan housuja, joissa jo pullisteli miehen kova elin. 

Martin miehuus paisui yhä suuremmaksi. Corinna otti herkän elimen suuhunsa ja tunsi kuinka mies kiihottui. Aistillisesti hän liikutti huuliaan pitkin sauvan kyhmyistä pintaa ja pyöritti kieltään pitkin sen mansikkakärkeä. Hänen kapeat sormensa puristivat hellästi punaisina hehkuvia pusseja. 

Kohta Martti ei enää kestänyt, vaan vetäytyi. Hän kohotti Corinnan päältään kuin höyhenen ja käänsi naisen alleen. Hän suuteli Corinnan suuta, rintoja, vatsaa, reisiä. Hänen pyöreät sormenpäänsä silittivät naisen herkkiä ruumiinosia ja etsiytyivät lopulta kaikkeinpyhimpään. Corinna tunsi mielihyvän leviävän vahvoina väreilyinä salatusta pisteestään. 

Martti suuteli Corinnaa tämän toisille huulille. Hänen kielensä kosketteli Corinnan naiseutta tavalla, jolla kukaan ei ollut ennen kosketellut. Varmat ja taitavat kielenliikkeet hyväilivät Corinnaa kiduttavan hitaasti. Ensin hillitysti, sitten yhä voimakkaammin, yhä pakahduttavammin. 

Martti imi Corinnan lemmenydintä uudestaan ja uudestaan, kunnes nainen ei enää pystynyt hillitsemään huutoaan. 

"Aah, ooh", Corinna voihkaisi. 

Yhtäkkiä mies lopetti ja Corinnalta pääsi pettynyt huokaus. Samassa kookkaana sykkivä sauva kosketti Corinnaa. Hän tunsi sen kuuman kärjen vaativan kosketuksen ja tiesi, että hyvää oli sittenkin vielä luvassa. Hän avasi miehelle tien sisäänsä. 

Paksu miehinen elin tuntui jumalaiselta liikkuessaan Corinnan naiseuden pyhätössä. Martin valtikka säteili kuumaa, huipennukseen johtavaa energiaa. Se liikkui alati nopeammin, hullaannuttavammin. Corinnan sisällä valtavat voimat kerääntyivät räjähtääkseen pian suunnattomina kliimaksin aaltoina. 

Sinä iltana korkealla Sienan katolla Corinna koki täyttymyksen valtoimenaan vellovat hyökyaallot. Hänen hermostonsa läpi singahti kuin ylijännite. Hänen naiseutensa kukkanen supisteli, puristui Martin elimen ympärille kuin takertuisi viimeiseen oljenkorteensa. Ja vain muutamaa sekuntia myöhemmin hän tunsi kuinka Martin miehuus vielä kerran paisui isommaksi ja rajujen nykäysten saattelemana vuoti elämää tuottavan nesteensä hänen salattuun sisikuntaansa. 

"Martti, minä rakastan sinua", Corinna sanoi. 

"Ja minä sinua, Corinna", Martti vastasi käheästi. 

Sinä yönä he saivat toisensa vielä uudestaan ja uudestaan.


4.

Aamun tulipunainen kajo levitti verenkarvaisen loistonsa Sienan taivaalle. Sen kirkkaus ja kuumuus eivät silti vetäneet vertoja eräässä hotellihuoneessa säkenöivälle rakkauden ilmapiirille. 

Corinna makasi sängyllä yhä silmät kiinni. Satiiniset lakanat silittivät hänen alastonta vartaloaan. Hän tunsi intohimon ylitsevuotavan hyöyn yhä täyttävän itsensä. Hän ymmärsi, että Martti oli hänen elämänsä mies. Ihana suomalainen mies – ei mikään kikkarakarvainen äidinhelmoissa pyörivä epäluotettava ulkomaalainen. Ei mikään Paolo, vaan uskomaton ja hellä rakastaja, sanansa mittainen ja komea. 

Hän kääntyi katsomaan Marttia, mutta mies oli kadonnut! Yöpöydällä oli tummanpunainen ruusu ja sen vieressä kirjekuori. 

Corinna oli hetkessä hereillä. Hän laittoi silmälasit päähänsä ja repi kirjekuoren auki. Sisällä oli lyhyt viesti Martilta: "Menin hoitamaan erään asian. Ehkä tapaamme vielä. Martti". 

Järkyttyneenä ja vihaisena Corinna rutisti Martin kirjeen. Häntä oli taas petetty! Raivoissaan hän nousi ylös ja meni suihkuun. Pestessään yltään yöllisen kiiman jälkiä Corinna päätti olla koskaan luottamatta yhteenkään mieheen. 

Hän pukeutui silkkiseen aamutakkiin ja tilasi huonepalvelusta itselleen ylös aamiaisen. Viimeiseksi Corinnan olisi tehnyt mieli nyt mennä ulos ihmisten ilmoille. Hän heittäytyi sängylle, jonka rypistyneisiin lakanoihin he olivat kiihkeillä vartaloillaan kirjoittaneet yöllä rakkauden tuoksuvia lauluja, ja purskahti itkuun. 

Jonkin ajan kuluttua ovelta kuului koputus. 

"Se on varmaan huonepalvelu", Corinna ajatteli. Hän pyyhki kyyneleensä lakananreunaan ja meni avaamaan oven. 

Hänen hämmästyksekseen sisään hoippuikin Martti, jonka tyylikkäät vaatteet olivat monin paikoin revenneet. Miehen kasvoissa oli ruhjeita. Toinen silmä oli saanut iskun ja huulella näkyi verta. 

"Martti!" Corinna huudahti. 

Mies horjahti sisään huoneeseen. Hän katsoi Corinnaa silmiin ja ojensi tälle setelin. 

"Tuossa on sata euroasi, Corinna", Martti sanoi. 

Corinna ei ollut uskoa näkemäänsä. Martti oli käynyt hänen puolestaan kostamassa lipevälle italiaanolle. Paolo oli joutunut tunnustamaan vaalean jättiläisen vahvemmakseen ja hellittämään otteensa Corinnalta varastamistaan rahoista. 

"Mutta Martti, miten sinä tiesit? Enhän kertonut..." Corinna vielä ihmetteli. 

"Et niin, mutta puhuit unissasi", Martti sanoi. "Toistelit Paolon nimeä ja selitit jotain varkaudesta. Oli helppo päätellä loput". 

Kertoessaan Martti suorastaan sylkäisi Paolon nimen. Corinna huomasi miehen mustasukkaisuuden ja kiirehti vakuuttamaan: 

"Hän ei merkinnyt minulle mitään! Usko minua, Martti!" 

"Entä minä? Merkitsenkö minäkään mitään sinulle", Martti puuskahti epäuskoisena. 

"Minä rakastan sinua, Martti! Enemmän kuin ketään toista!" Corinna huusi. 

Epäröiden Martti tarttui Corinnaa kädestä ja sanoi: 

"Jos tarkoitat tuota, niin todista se!" 

Corinna suuteli Marttia suulle ja kasvoille. Miehestä uhosi villi ja kesytön aggressiivisuuden, voimakkuuden hikinen tuoksu. 

Martti hehkui kuumana. Hän tarttui Corinnaa olkavarsista. Aamutakki valahti lattialle. 

Corinnan sisällä paloivat syvät raatelevan himon lieskat. Hän tunsi miehen hengityksen, suun hellän puraisun kaulallaan. 

"Martti!" nimi purkautui matalana kuiskauksena Corinnan huulilta ja hänen kätensä kurottautuivat avaamaan vyötä miehen housuista. 


5. 

Varoen Corinna kosketti Martin herkkää elintä. Paksuna ja pitkänä sykkivä tuntosarvi paisui paisumistaan, kun nainen liu'utti kättään pitkin tulenkarvaisen ohjuksen pintaa. Corinna ei pystynyt hillitsemään itseään: hänen vapaa kätensä sukelsi alas hyväilemään hänen omaa arvoituksellista naiseuttaan. 

Martti kaappasi Corinnan syliinsä ja painoi hänet seinää vasten. Miehen seiväs tunkeutui vavahduttavan ihanasti hänen nautinnolliseen kosteuteensa. Tunkeutui uudestaan ja uudestaan, vahvemmin, syvemmälle. Martin suomalainen mäntä jyskytti Corinnaa kohti kliimaksia. Kehno italialainen rappaus karisi lattialle kiinteiden pakaroiden läiskähdellessä seinää vasten miehen voimakkaiden lihasten pakottamina. 

Kun Corinna oli jo lähestymässä kohokohtaa, Martti kantoi hänet sängyn vaaleanpunaisille pieluksille. 

"Ahh..." Corinna hengähti. 

Martti kaartui Corinnan yli ja hautasi kasvonsa naisen kiellettyyn hedelmään. Hän soitti kielensä kärjellä lemmen sulosäveliä. Hänen jäykkä parrunsa tärähteli naisen yllä kutsuvasti. Ahnaasti Corinna sujauttikin elimen kiiltävän kärjen suuhunsa ja kuuli kuinka Martti urahti tyydytyksestä. 

Kumpikin uskoi kohta räjähtävänsä nautinnosta. Martti halusi vielä jatkaa, joten hän kohottautui pois Corinnan yltä ja voimakkailla käsivarsillaan kiskaisi naisenkin istumaan. Corinna ymmärsi miehen tarkoituksen ja kävi kuin yhteisestä sopimuksesta nelinkontin vuoteelle. Hänen naiseutensa sisuksissa kuohui myrsky, joka valutti rakkauden nektaria kovia kokeneille lakanoille. 

Martti painautui Corinnaa vasten. Taas kerran jykevä ugrilainen kurikka syöksyi vaaleiden karvojen verhoamaan sopukkaan. Corinna ei voinut mitään huudolleen. Hän kipusi ylös autuuden ja täyttymyksen täriseviä portaita, kunnes saavutti huipun. 

"Oooh!" Corinna kirkui. Hänen sisällään supistelivat miljoonat voimakkaat lihakset. Hänen silmissään iskivät yhteen mystiset kipinät. Hänen aivoissaan vilahtivat välähdyksenomaisina kuvina suomalaiset sankarit. Agricola, Snellman, Mannerheim, Niinistö. Mutta vain yksi sana hakkasi hänen sydämessään: Martti, Martti, Martti! 

Toivuttuaan huipennuksesta Corinna huomasi, ettei Martti ollut vielä saanut omaa täyttymystään. Hän tunsi paksun ja painavan kalun suloisen muodon ja kuumuuden liikkuvan riipaisevan ihanasti sisällään. 

"Tule suuhuni", Corinna kuiskasi. 

Hitaasti Martti irrottautui Corinnasta ja toi miehuutensa tämän huulille. 

"Oletko varma?" Martti kysyi. 

Corinna nyökkäsi. Hän nuoli muhkuraisen elimen pinnalta oman sisimpänsä makua ja imaisi seipään syvälle hyvinhoidettuun kitaansa. Mies vavahti nautinnosta. 

Käärmeen lailla Corinnan vahva kieli kiemurteli herkkää tuntosarvea. Pehmeät ja lämpimät huulet painuivat kalun tyven ympärille. Hän otti elimen syvemmälle ja syvemmälle. Kielen ja huulien työ yltyi yltymistään. Kädellään hän kouri miehen pusseja ja vatsanpeitteisin kohonneita pallukoita; aluksi kevyesti, sitten kovemmin. 

Pian Martti ei enää kyennyt vastustamaan, vaan tuli loputtomana hyökynä Corinnan suuhun. Hänen lemmenkastikkeensa syöksähti sykkivänä vaahtopäänä naisen kurkkuun. 

Corinna nieli Martin kermaa onnellisena. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi koskaan syönyt mitään yhtä ihanan makuista. Muutama pisara roikkui hänen suupielissään. 

”Minä rakastan sinua”, Martti kuiskasi saatuaan hengityksensä tasautumaan. Hän nuolaisi hellästi Corinnan huulille valuneet pisarat pois. 

Corinna katsoi Martin sinisiin silmiin ja kysyi: 

"Joko nyt uskot?" 

"Uskon, Corinna!" Martti urahti ja sulki naisen tiukasti vahvaan syliinsä. 

Corinna oli onnensa korkeimmalla askelmalla. Tätä hän oli koko ikänsä kaivannut. Epärehelliset ulkomaanpellet, nuo moraalittomat eteläeurooppalaiset mutakuonot saivat jäädä kolkkaamaan toisiaan, hiiviskelemään toistensa kurkkuihin tikarit hampaissaan. Corinnalle kelpasi vain tosimies. Talvisodan hengessä elävä komea, rehti suomalainen General Account Manager, jolle hän saattoi synnyttää terveitä suomalaisia lapsia! 

"Sankarini!" Corinna kuiskasi ja käpertyi Martin lihaksikkaiden käsivarsien suojaan.

Teksti on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 2002.